SpaceCamp-elokuvan 40-vuotishetki nostaa esiin sukkula-ajan lupaukset ja pettymykset

Vuonna 1986 julkaistu SpaceCamp palaa arvioitavaksi 40-vuotisjuhlavuotensa kynnyksellä, ja samalla huomio kohdistuu aikakauteen, jossa NASA:n avaruussukkulaan liitettiin suuria lupauksia. Sukkulan uskottiin muuttavan ihmisten avaruuslennot poikkeuksellisista saavutuksista säännöllisemmäksi liikenteeksi, mutta Challengerin tuho tammikuussa 1986 pysäytti tämän mielikuvan rajusti.

Sukkula nähtiin uuden ajan kulkuneuvona

Avaruussukkula suunniteltiin osaksi laajempaa avaruusliikenteen järjestelmää, ja sitä markkinoitiin uudelleenkäytettävänä aluksena, joka poikkesi Apollo-kauden kertakäyttöisistä kapseleista. Odotuksissa oli, että sukkula voisi lentää matalalle Maan kiertoradalle kuukausittain ja ehkä jopa viikoittain.

Tämä optimismi näkyi myös populaarikulttuurissa ja kaupallisissa suunnitelmissa. Coca-Colan ja Pepsin kaltaiset brändit pyrkivät mukaan avaruuteen, ja jopa Sesame Street -sarjan Big Bird -hahmoa kaavailtiin kiertoradalle. Ajatus siviileistä avaruudessa ei ollut enää vain tieteiskuvitelmaa, vaan osa ajan julkista avaruuspuhetta.

Challenger muutti SpaceCampin taustan

Challengerin onnettomuudessa tammikuussa 1986 kuoli muun miehistön mukana opettaja Christa McAuliffe, josta olisi tullut ensimmäinen yksityishenkilö avaruudessa. Tapaus muutti äkillisesti sen ilmapiirin, jossa SpaceCamp saapui yleisön eteen. Elokuva, jossa lapset joutuvat vaaraan avaruussukkulassa, julkaistiin tragedian jälkeen poikkeuksellisen vaikeassa tilanteessa.

Fox päätti silti tuoda elokuvan levitykseen. Se tuotti lopulta noin 9,6 miljoonaa dollaria, kun sen budjetiksi kerrotaan noin 25 miljoonaa dollaria. Yleisö ei vaikuttanut innostuneen tarinasta, jossa nuoret ovat hengenvaarassa sukkulassa.

Maine jäi ristiriitaiseksi

SpaceCamp muistetaan nykyisin lähinnä satunnaisissa elokuvakeskusteluissa, usein pilkallisessa sävyssä. Sen aineksia ovat lapset, robotit ja tekniset uhkat, jotka voivat kuulostaa jälkikäteen kömpelöiltä. Uudelleenarvioinnin kiinnostavuus syntyy kuitenkin juuri tästä ristiriidasta: elokuva ei ole vain erillinen seikkailufilmi, vaan kuva hetkestä, jolloin avaruussukkulan lupaus törmäsi todellisuuden rajoihin.

Sukkula oli teknisesti vaikuttava järjestelmä, mutta siitä ei tullut niin tiheästi lentävää arkista avaruusbussia kuin 1980-luvun alun puheissa toivottiin. Vuonna 1985 lentoja oli enimmillään yhdeksän vuodessa, ja 1990-luvulla määrä jäi useimmiten viiteen tai kuuteen lentoon vuodessa. SpaceCampin perintö on siksi myös muistutus siitä, kuinka nopeasti teknologinen optimismi voi muuttua varovaisuudeksi.